projekti:
T e k o h e n g i t y s t ä
Kohta ei enää naurata!
Tekohengitystä-elokuva hiipi salaa takaapäin. Kun Kaikki on hyvin oli valmistunut, oli esillä muutamia vaihtoehtoisia projekteja syksylle. Kaikkia yhdisti lievä komediallinen vire - joitakin enemmän ja joitakin vähemmän. Päädyimme tarinaan Tapaaminen, joka oli käsikirjoitusta myöten valmis. Sen kantavina elementteinä olivat yllättävä kohtaaminen ja hössöttävä äiti. Kävi kuitenkin ilmi, että ensi-iltaansa odottava Young Love sisälsi samankaltaisia elementtejä, joten projekti hyllytettiin. Tarinaa yritettiin vielä väännellä uuteen uskoon mutta tuloksetta. Siinä sivussa syntyi kuitenkin käsikirjoitus Tekohengitystä. Siitä ei ole vaikea löytää Tapaamisesta lainattuja elementtejä.
Projekti oli haastava: kolme aikuista pääosanäyttelijää ja yksi lapsi, käsivarakamera ja nopeatempoinen kerronta, paljon dialogia ja vähän aikaa. Tekohengitystä onkin siis eräänlainen harjoitustyö, vaikka lopulta emme sitä sellaiseksi luokitelleetkaan. Kuten niin usein ennenkin, halusimme tehdä jonkinlaisen irtioton edellisiin elokuviin ja kokeilla jotain, mitä emme vielä olleet tehneet saati osanneet. Millintarkasti viilattu Kaikki on hyvin sai siis jatkokseen elokuvan, joka ei ole sinne päinkään.
Aloitimme näyttelijöiden etsimisellä. Pikkutytön valinta oli helppo: Kaikki on hyvin -elokuvassa muuttavaa perhettä esittäneessä perheessä sopivan ikäisiä ja oloisia tyttöjä oli kaksikin. Nuoreksi naiseksi halusin Sokerin pääosanäyttelijän Susanna Tikkasen.
Isää pohtiessa katseet kääntyivät taas edelliseen elokuvaan ja sen virkamieheen Mikko Rokkaan. Mikko löysi harrastajapiireistä vastanäyttelijäkseen äidin (Minna Ranki), joten miehitys oli hetkessä hoidettu. Näyttelijät saivat käsikirjoituksen ja kokoonnuimme viikkoa ennen kuvauksia Sanomatalon kahvilaan analysoimaan.
Kuvaukset
Kuvaukset päätettiin sijoittaa kaikki yhdelle ja samalle päivälle. Tämä yhtäältä sääongelmien välttämiseksi epävakaisina syyspäivinä, toisaalta näyttelijöiden aikataulujen sovittamiseksi ja kolmanneksi kaiketi puhtaasta kunnianhimosta. Oli kuitenkin selvää, että elokuvan viimeiseen ja intensiivisimpään kohtaukseen oli pakko tutustua etukäteen. Varasimme siis kuvauspäivää edeltäneestä päivästä neljä tuntia harjoittelemiseen. Kuvauspäivä suunniteltiin puolen tunnin tarkkuudella eri kohtauksille - ja yllättäen aikataulu myös piti.
Kuten aiemmin mainitsin, elokuva oli tarkoitus kuvata käsivaralla (olkavaralla). Tähänkin oli muutamia syitä.
Jalustan kanssa olisi ollut mahtotonta päästä lähelle tapahtumia ja seurata niitä intensiivisesti ilman, että otoksia olisi jouduttu pilkkomaan pienempiin osiin ja näyttelijätyö olisi häiriintynyt. Kuvaajalla oli näin mahdollisuus improvisoida ja reagoida tilanteeseen. Kameratyö on myös ehdottomasti osa elokuvan ilmettä ja sen oli tarkoitus näkyä johdonmukaisesti heti alusta lähtien. Saattoipa se olla myös osa mainittua irtiottoa. Ohjaaja tulkitsi kuvalistaa ja antoi ohjeet kuvaajalle, mutta ei puuttunut lopputulokseen sen tarkemmin. Työnjako oli siis entistä selvempi.
Kuvat päiväkodin pihassa, autossa ja tien varressa olivat pikälti rutiinia. Vastavalon kanssa töppäilimme ennakkosuunnittelussa, mutta selvisimme siitä pienin tappioin. Varsinainen juhla alkoikin sitten klo 15:15 Matarin pururadan metsässä. Lara puskaan, Mikko ojaan, Susanna tyhjentää kenkänsä, Suvi seisoo tässä ja Minna tulee tuolta. Tomppa tuo akun ja valon ja vie sen kärryn pois kuvasta. Lentokoneen ääni tulee kuvaan, pahin on vasta edessä. Otetaan tilanne kolmeen kertaan, seurataan eri henkilöitä, kunhan sade lakkaa. Ja jos tulee kylmä, tuolla on takki ja pyyhe. Ei, ei tehdä jatko-osaa.
Kuva-arkistosta löytyy anekdoottihenkinen kuvakertomus elokuvan tekemisestä >>
Ismon ajatuksia elokuvan ohjaamisesta >>
Laurin ajatuksia elokuvan kuvaamisesta >>
