projekti:
R a n n a l l a
*yskäisee*
Näin unta. Olimme koko tiimi entisessä kodissani Matarissa. Oli tarkoitus kuvata nostolavakohtaus elokuvan lopusta. Kello oli jo paljon ja ilma alkoi hämärtyä. Kannoimme ulos pari työmaahalogeenia. Valo oli kovaa ja terävää. Odottelimme näyttelijöitä, jotka eivät olleet vielä saapuneet. Taivas hämärtyi. Meillä ei ollut bussiakaan! Taistelimme vielä tovin, kunnes luovutimme. "Kuvataan tämä sitten Loviisassa vasta, ei tästä tule mitään."
Halusimme tehdä elokuvan nettisuhteesta. No, päädyimme ehkä hitusen kauas. Ja onhan aihetta käsiteltykin viime vuosien romanttisissa komedioissa, esimerkkinä Sinulle on posti@. Meillä oli kuitenkin salattua tietoa, jota halusimme hyödyntää. Ensimmäisissä visioissa digitaalimaailman osuus oli lopullista käsikirjoitusta suurempi: ajattelimme hyödyntää kaikkea sähköpostista nettipäiväkirjoihin. Jokin veti meidät kuitenkin selvemmille vesille ja tietoverkko jäi vain lähtökohdaksi. Itse elokuva jätettiin Aleksille ja Nooralle.
Käsikirjoitusprosessi oli jälleen uudenlainen kokemus. Lähdimme liikkeelle aiheesta, joka pikkuhiljaa kasvoi rungoksi. Samoin runko muuttui käsikirjoitukseksi vähitellen sieltä täältä. Dialogia oli paljon, ja sen kehitteleminen oli välillä improvisaatiota ja välillä pään lyömistä seinään. Yhteistyö Annin kanssa hoitui, kuten aiheeseen sopii, pääosin netitse. Tällaiseen prosessikirjoittamiseen metodi istuikin mainiosti.
Muutamana marraskuun iltapäivänä kävin katsomassa taidetalo Narrin draamaryhmiä Pasilassa. Jos olisimme tehneet katu-uskottavaa nuorisoelokuvaa, ei runsaudesta olisi ollut puutetta. Muutamassa ryhmässä meno oli kuitenkin niin hurjaa, että oli vaikeaa löytää joukosta Aleksia ja Nooraa. Toisaalta; viimeistä ryhmää katsellessa teki mieli muuttaa käsikirjoitusta niin, että päähenkilöitä olisi puoli tusinaa.
Ihmiskunnalle tämä kaikki oli tietysti pikku juttu, mutta tällaiselle itseoppineelle (?) aloittelijalle oli suuri askel uskaltautua alan harrastajien pariin. Vastaanotto oli kuitenkin positiivinen ja siitä selvisi hengissä. En tiedä miten olisi toisenlaisen valintojen kanssa käynyt, mutta haaviin tarttuneet Olga ja Jussi osoittautuivat täydellisiksi yhteistyökumppaneiksi.
Oli tullut aika harjoitella. Kun käsikirjoitus oli puolittain viimeistelty, ryhdyimme tutustumaan siihen näyttelijöiden kanssa. Kaikki alkoi koko ryhmän yhteisestä tapaamisesta, jossa tutustuttiin paitsi toisiimme myös aiheeseen. Sen jälkeen jatkoimme vielä muutamalla kahvilakeikalla ennen varsinaisia harjoituksia, joihin oli varattu yksi viikonloppu. Elokuvassa on onneksi varsin vähän koreografiaa, joten saimme keskittyä olennaiseen. Sunnuntaina iltapäivällä kaikki olikin jo niin valmista, että oli syytä lopettaa. Söimme ja menimme meren rantaan.
Kuvaukset olivat niin kuin ennenkin paitsi aivan toisin. Työnjako oli tiiviimpi, päivät pidempiä, ilma kylmempi ja johtoja enemmän. Loppukohtaus linja-autoasemalla pelastuslaitoksen nostolavan kanssa lasketaan elämän tähtihetkiin. Ja välillä purtiin hampaita, kannettiin televisioita rappusissa ja yskittiin flunssassa. Olimme varanneet neljän päivän kuvausreissulle Siuntioon myös paljon vapaa-aikaa. Mihin se meni?
Kuvausryhmä valmiina kokkaamaan. Vasemmalla Anni, Liisa ja Tomppa, takana Niksu, Ismo, Late ja Lara, edessä orava Lissabon sekä näyttelijät Jussi ja Olga.
