Kaikki on hyvin
SU 25. MAALISKUUTA
Istuin eräänä maanantaiaamuna bussissa Lahdenväylällä. Kevät oli alkanut hypähdellä esiin silloin tällöin ja tuolloinkin paistoi aurinko. Tiellä oli tavanomaista enemmän ruuhkaa ja eteneminen näytti jo Hakunilan kohdalla melko toivottomalta. Radio oli koko matkan ollut tavanomaista kovemmalla ja se oli koko auton vallitseva ääni. Edu Kettunen lauloi kappaletta "Kaikki on hyvin".
"Kaikki on hyvin / ollaan matkalla vasta / meil on edessä niin paljon / niin kauan / nyt on tällainen päivä / ja tällainen vuosi."
Se oli jokseenkin käänteentekevä hetki. Bussissa tuntui yhtäkkiä olevan tunnelma kuin koulun kevätjuhlassa ala-asteella. Jotenkin hartaan levollinen ja toiveikas.
IAT:n tavaramerkki on toistaiseksi ollut elokuvat, joilla on aina jotenkin epätoivoinen loppu. Itse olen ollut sitä mieltä, ettei epätoivo ole millään tavoin ehdoton tekijä, vaan yksi näkökulma tilanteeseen, jossa oikeasti piilee kaikki mahdollisuudet. Yhtäkkiä näyttää selvältä, että seuraavassa elokuvassa kaiken pitäisi olla hyvin.
Erinäisten pohdintojen ja vaiheiden jälkeen ajatus oli valmis: episodirakenteinen musiikkivideo, joka koostuu yhden kaupungin yhden päivän aikana koetuista hetkistä.
"Kaikki on hyvin" ei ajatuksena tietenkään ole niin yksinkertainen kuin millaisena se näyttäytyy ulospäin. Kaikki on aina hyvin _suhteessa johonkin_. Emme siis voisi rakentaa elokuvaa, jossa vain tanssitaan sateessa ja suudellaan auringonlaskuun. "Kaikki on hyvin" ei niin ikään saisi olla voitonriemuinen saavuttamisen tunne, sillä silloin hyvin olisi vain se asia, jossa ollaan onnistuttu, kaiken muun peittyessä. "Kaikki on hyvin" pitäisi olla kokonaisvaltaisempaa - kaikesta saavuttamisesta, menneisyydestä ja tulevaisuudesta vapaata kokemista.
Elokuvasta näyttäisikin lopulta tulevan esillepanoltaan osin melankolinen. Levollisuus pitää löytyä näennäisen kaaoksen keskeltä. Nämä kontekstit riippuvat paljon henkilön iästä ja kokemusmaailmasta, joten elokuvamme tulee käsittelemään eri-ikäisiä ja muutenkin erilaisia ihmisiä. Tämä jo siksikin, että välttäisimme henkilöimästä tai konkretisoimasta "kaikki on hyvin"-ajatusta johonkin yksittäiseen.
Tämä kaikki ei tunnu aivan ongelmattomalta: muoto on aivan kamalan massiivinen. Samassa sarjassa painivia ajatuksia on rakennettu melko samassa muodossa kokoillan elokuviksi (Magnolia, Toisen kerroksen lauluja). Miten se puristetaan siistiksi maksimissaan kymmeneen minuuttiin? Toisaalta ajatuksessamme ei sellaisenaan ole mitään uutta, me vain haluamme esittää sen omalla tavallamme ja kenties antaa siihen joitakin itse kokemiamme näköaloja. Kliseitä pitää hyödyntää, mutta niihin ei saa sortua. Tasapaino on todellinen haaste.
Tänään olen kirjoittanut toisen version käsikirjoituksesta. Siinä on nyt kuusi erillistä tarinaa, joita kaikkia seurataan muutamaan otteeseen päivän kuluessa. Asetelma näyttää hyvältä ja monipuoliselta. Osa tarinoista on kuitenkin vielä täysin levällään, joten niiden rakentaminen saattaa vielä ottaa ihan uusia latuja. Sitä ei pidä nähdä huonona asiana. Tuntuu että elokuvan rakentaminen kulkee nyt juuri oikealla tempolla. Ei tule tehtyä typeryyksiä tai oltua huolimaton. Kompromissejakin ehkä voidaan välttää.
Tällä hetkellä ongelmallisin elementti on tarina, joka kertoo kahden vanhuksen onnellisesta kuolemasta. Aihe on niin "hatusta vedetty" ja ulkona omasta kokemusmaailmasta, että melkein hävettää käyttää sitä. Se kuitenkin tuntuu istuvan elokuvaan kuin hullu puuroon ja visiokin on vahva. Taistelemme tehdäksemme siitä vähemmän kornin kuin mitä pahimmillaan voisi tulla.
Koko suunnitelma on aivan suuruudenhullu, mutta olen viittä vaille varma, että kaikki onnistuu. Tosin jo tässä vaiheessa - ja ehkä juuri edellistä varmistamaan - on kauniiseen käteen otettu rationaalisuusviila, jolla kunnianhimoisimpia visioita sovitetaan amatööriresursseihin.
Tavoitteemme on päästä Ylen Uuteen Kinoon.
Olen ihan - Liisaa lainaten - fiiliksissä.
TI 27. MAALISKUUTA
Vesa Saarisen kirjoittaman Uudenvuoden aatto -arvostelun jälkeen olen pohtinut visuaalista ja kerronnallista tyyliämme. Ei ole ihan hatusta vedettyä sanoa, että se on itselleen uskollista. Siinä on puolensa, mutta kuten sanottu, myös vaaransa. Se voi vähän latistaa. Jotenkin näiden mietteiden ristitulessa yhdistin yhtäkkiä kaksi ilmiselvää lankaa toisiinsa: taannoiset visioni nuorisobileistä ja kaivarin koulunpäättäjäisbailut. Karkkikaulanauhat ja alushousut voisivat tuoda aika lailla särmää kauniiden ajatusten joukkoon. Liikaako sitten? Epäilen, että joku saattaisi vastustaakin. Minusta emme kuitenkaan ole tässä mitään virttä veisaamassa. Tarkkaillaan.
Liisa oli kirjoittanut muuttotarinaa.
Lauantaina olisi tarkoitus pitää yhteinen käsikirjoitussessio, jossa käydään tarinoita kriittisesti läpi. Odotan innolla ja toivon, että ihmisten aikataulut osuvat yksiin.
SU 1. HUHTIKUUTA
Elokuva alkaa olla muotissaan. Ratkaisimme ristiriidat ja epäjohdonmukaisuudet, emmekä edes joutuneet nähdäkseni sortumaan kompromisseihin. Tässä vaiheessa elokuva näyttää jo valmiilta, mutta en toisaalta ole ehtinyt miettiä sitä kohtaus kohtaukselta läpi. Normaalissa viivasuorassa draamassa on helppo miettiä etukäteen vaikka jokainen kuva, mutta tässä kokonaisuus ei ole vielä hahmottunut. Yksittäiset tilanteet kyllä tuntuvat jo elävän itsenäisesti. Nyt alkaa sitten ihmettely: miten rakennamme kokonaisuudet? Liisa ja Lara laskivat, että tarvitsemme lähes 50 näyttelijää. Rekvisiittaa samassa suhteessa. Parilla elementillä on helppo pelata, mutta nyt pitäisi tosiaan osata jotain. Tai ainakin oppia ajoissa.
Seuraavan parin viikon aikana kaikki varmasti tuntuu levähtävän sikinsokin, kun tarinaa aletaan rakentaa kuva kuvalta. Toivottavasti se ehtii korjaantua kesäkuuhun mennessä ja silloin jokaisella eleellä ja esineellä on paikkansa.
SU 15. HUHTIKUUTA
Eilen illalla purimme tarinat yksittäisiksi kuviksi asti. Aika helpottavaa. Nyt ei enää ole sellaista muodotonta mönttiä, jota pitäisi jotenkin varoen käsitellä. Aamulla jatkoimme erittelyä, ja teimme alustavat aikataulut ja listasimme roolihahmot ja tapahtumapaikat. Etenkin paikat tuntuivat järjestyvän jo siinä samalla kuin itsestään. Joskus kun Sokeria tehtiin, ei mistään tällaisesta ollut tietoakaan, "minä menin ja vihelsin". Ehkä onkin järjestetty siten, että samalla kun kunnianhimo nousee, oppii myös organisoimaan - ja ylipäänsä tekemään.
Olen hippusen huolissani siitä, miten elokuvan käy, jos se ei valmiina rullaakaan. Eihän meillä ole suurta tarinaa kerrottavana. Toisaalta, meillä on enemmänkin musiikkivideo työn alla ja musiikkivideossa tämä kaikki kerronnallisuus on vain plussaa. Tärkeintä lienee se fiilis (siihen voi vedota). Kun elokuva loppuu ja Petri polttaa tupakan liesikuvun alla, katsojalle pitäisi jäädä kummallisen levollinen olo. Siihen siis tähtäämme.
Työryhmämme toimi ihan uskomattoman hyvin. Me sentään vain listasimme henkilöitä ja paikkoja sunnuntaiaamuna, ja kaikki olivat ihan menossa mukana. Alkaa näyttää hyvältä sitenkin.
KE 25. HUHTIKUUTA
Sunnuntaina kävimme Laran kanssa kuvakäsikirjoituksen läpi ja piirsimme luonnokset kaikista kuvista. Suunnittelimme myös mahdolliset kamera-ajot ja hahmottelimme elokuvan rakennetta. Olimme aika tuotteliaita, keksimme pari mukavaa jippoa, saa nähdä hyväksyykö sihteerimme.
Liisa tekee nyt lähiaikoina listat jokaisen kohtauksen paikoista, henkilöistä ja esineistä, jotta voimme jotenkin pysyä järjissämme järjestelyn suhteen. Se on hyvä - ja aikamoista verrattuna aikaisempaan rutiiniin. Kaiken tämän valossa näyttää aika aurinkoiselta. Tai sitten sataa, ja olemme pulassa!
LA 5. TOUKOKUUTA
Eilen varmistui, että naapurin perhe on käytettävissä. Kalle lupasi tulla teinipojaksi, mutta vielä on auki, tuoko se tytsyn mukanaan. Tässä siis mennään; huomenna on sessio, jossa luonnostelemme tuotantosuunnitelman. Alustavat aikataulut, tarvearvioinnit ja roolitukset. Suunnitelmien mukaan kaiken pitäisi olla selvää kuun puoliväliin mennessä, jotta sitten olisi aikaa luovalle näkökulmalle loputtoman stressaamisen sijaan.
Tämä elokuva on kyllä ihan päivittäin mielessä. Milloin mietin että toimiiko joku, milloin taas mietin kuinka hyvin joku toimiikaan.
MA 7. TOUKOKUUTA
Eilinen sessio oli tuottelias. Ensin skannasimme Laran piirtämän kuvakäsikirjoituksen ja tulostimme kunkin tarinan eri väriselle paperille. Seuraavaksi siirryimme tuotantosuunnitelman pariin. Liisan ansiokkaan pohjatyön perusteella kirjoitimme listat kunkin kuvauspäivän materiatarpeista. Pohdimme myös tarpeiden täyttämistä. Sovimme jatkavamme suunnitelman tekoa torstaina, jolloin työn alla olisi aikataulut. Torstaina selviäisi myös, saammeko linja-auton käyttöömme. Kuljettaja jo onkin. Näyttelijöihin tutustumme toukokuun lopussa, jolloin koko porukka kokoontuu Mediakeskukseen yhteiseen palaveriin. Näyttelijöille tehdään henkilökohtaiset kortit, joissa kerrotaan sekä roolihahmosta että aikatauluista ja ylipäänsä kaikesta huomioonotettavasta.
Sitten ne paperit. Leikkasimme kuvakäsikirjoituksen osiin, jokainen kuva erikseen. Siirryimme olohuoneen lattialle ja aloimme järjestellä kuvia jonoon. Tehtävä oli haastava mutta sujui kuin tanssi. Elokuvastamme tulee noin neljä metriä pitkä. Olin yllättynyt kuinka hyvin elokuva hahmottui eteemme. Rytmi näyttää hyvältä.
Valomiespuutteemme ratkesi tänään kuin ihmeen kaupalla. Mediakeskuksen Ville oli heti menossa mukana ja täten siis koko elokuvan valomies Laran ohessa. Keksin vielä, että Kaivarista pitää tarkistaa, ettei siellä ole mitään tanhujuhlaa kuvauspäivänä. Liisan hommia. Josta tulikin mieleeni, että kyselemme vielä myös, josko jokin nostokoneyritys sponssaisi meille nostolavan loppukuvia varten. Se olisi jotain se.
SU 13. TOUKOKUUTA
Teimme kuvausaikataulut. Nyt kun Liisa saa ne vielä nettiin, on paljon leppoisampaa, koska kaikki on tavallaan selvää. Sitten vain mennään johonkin ja tehdään se mitä osataan. No, kyllähän vielä parisenkymmentä näyttelijää puuttuu, rekvisiitta on vähän auki ja niin edelleen, mutta aikaakin on vielä kolme viikkoa. (Sanoinko kolme viikkoa? Ei se ole aika eikä mikään.)
Pekkaniska lupasi meille edullisesti nostolavan. Se on todennäköisin vaihtoehto tällä hetkellä.
MA 21. TOUKOKUUTA
Palvelin, jolla elintärkeä yhteydenpitofoorumimme sijaitsee, hajosi ja olimme jo hetken hypätä parvekkeelta, mutta lopulta lähes kaikki tieto saatiin palautettua ja palvelinkin käyttöön parin päivän viipeellä.
Etsimme vieläkin nostolavaa, sähköt olemme jo Kaivopuistoon saaneet. Lähetin äsken näyttelijöille infoa 30. päivän infotilaisuudesta. Tulin siihen tulokseen, ettei sinne kannata kutsua statisteja - jää enemmän aikaa itse asiaan. Suunnitelmani: kerromme yleisesti projektista ja aikatauluista, selvitämme jokaisen paikan tarinassa ja ehkä näytämme jonkun esimerkin tuotannostamme. Sen lisäksi annan jokaiselle näyttelijälle henkilökohtaisen kortin (ks. 7.5.) ja sovin jonkun ajan kahdenkeskiselle palaverille, jossa pohdimme hahmoa. Näin saamme tarpeeksi aikaa kehittelylle. Luulen, että tällaisissa pysähtyneissä tilanteissa voisimme yrittää rakentaa näyttelijän fiiliksen jonkun henkilökohtaisen kokemuksen perusteella - hahmoilla kun ei ole juuri vuorovaikutusta tai aktiivista historiaa itse elokuvassa. No, sellaisten muistelemiseen on hyvä jättää aikaa.
Virkamiehiä tuli oikein kaatamalla, kun otin yhteyttä Altti Outisen harrastelijaryhmään. Tämä on hyvä kokemus ja saanee meidät käyttämään jatkossakin harrastelijateattereita. Luulen, että olemme päässeet sille tasolle, ettei se tunnu meistä kiusalliselta. Muuten statisteja on yllättävän hankalaa saada. Kaivarimme on vielä aika tyhjä. Mennee viimehetken paniikiksi.
Miltäkö tuntuu? Tuntuu, että on kiire. Kolme viikkoa vielä aikaa. Miksi se ei riittäisi? Mitä ylipäänsä pitää vielä tehdä?
TO 24. TOUKOKUUA
Tänään oli kuvauspaikkakierros ja ensimmäinen täysi työpäivä. Kiersimme ensin huoneistot, joista jokainen oli juuri sitä mitä haimme. Tapasimme myös muutaman näyttelijän, ja siltäkin osin ulkoiset puitteet ovat kohdallaan. Vähän liikaa pehmoleluja yhdessä asunnossa, mutta meillä on koko päivä aikaa siivota niitä piiloon. Iltapäivästä kiersimme ulkokuvauspaikat aina Kaivarista Kiloon, eikä niissäkään ole juuri valittamisen sijaa. Hyvää kaupungin ja maaseudun rajaa ei oikein löytynyt, mutta välttävä kyllä.
Vinkki: jos tarvitset nostolavan, soittele ensin miljoonaan firmaan miljoona puhelua turhaan, näe sitten kaupungilla ohimennen "Entisöinti Pulla oy":n pieni nostolava ja soita saman tien. Homma on siinä.
Teinejä alkaa pikkuhiljaa löytyä ja autoja tienvarteen niin ikään. Suunnitelmat alkavat olla nyt niin selviä, että voisi olla aikaa paneutua niiden hahmojen rakentamiseen. Se kai tässä on se pääasia?
LA 26. TOUKOKUUTA
Eilen kävimme haastattelemassa naapurin perhettä, joka tulee näyttelemään Muutto-tarinaa. Teimme myös pohjan näyttelijöille jaettaville faktakorteille, joiden avulla he voivat valmistautua sekä henkisesti että käytännön kannalta kuvauksiin. Alanpa tehdä osuuttani.
LA 2. KESÄKUUTA
Näyttelijätilanne on nyt isovanhempia vaille selvä. Analysoin vähän käsikirjoitusta ja tuputin myös vähän näkemyksiäni näyttelijöille, jotka eivät kuitenkaan tuntuneet siitä pahastuvan. Virkamiesjoukko vaikuttaa mainiolta - joskin vähän nurinkurista että juuri kokeneimmat näyttelijämme esittävät hieman kasvotonta porukkaa. Mutta ehkäpä sillä saadaan juuri eloa.
Projekti alkaa olla jo puoliksi tehty, jos sanontaan on luottaminen. Kuvauspaikat, valot ja kuljetukset ovat hoidossa, ja tulin ostaneeksi uuden kamerankin (käytettynä). Siinä tosin oli heti jotain vikaa ja käytämme sitä huollossa. En tiedä ehtiikö se kaikkiin kuvauksiin. Alkaa olla melko levollinen olo, kun kaikki suuren mittakaavan valmistelut on tehty. Nyt pitäisi vielä keskittyä itse käsikirjoitukseen ja pohtia miten sen saa täydellisesti kuvattua. Siitähän tässä pohjimmiltaan on kyse.
Tänään kuvasimme Rekolan koulussa kevätjuhlaan liittyvät kuvat sään suosiessa. Tästä on hyvä jatkaa.
Puolen yön aikaan irtosi vielä Tompan kanssa pari hyvää ideaa. Lisäämme loppuun kuvia yhdistävän pannauksen oikealle aiemman dramaturgisen vasemmallepannauksen vastapainoksi. Lisäksi tytön ja pojan nukkumiset voisi jo alussa järjestää loppukuvaa ennakoiviksi. Olemme neroja, me.
SU 3. KESÄKUUTA
Lähetin mailia statisteille. Loppuviikon sää näyttää nyt vähän olevan niin ja näin - weather.fi sanoo, että torstaina alkaa sataa. Kutkuttava tilanne, vai mitä?
TO 7. KESÄKUUTA
Tämä viikko onkin ollut yhtä hullunmyllyä. Ensin kerrottiin, että lentokentällä kuvaaminen olisikin maksullista. No emmehän me siihen suostuneet, paitsi Liisa, joka ei suostunut siihen, että me emme suostuneet. Siinä sitten ensin pidettiin pitkä palaveri ja soitettiin uudelleen Ilmailulaitokselle, ja päädyttiin kompromissiin: kuvaamme vain ulkona. Sitten on soiteltu nostolavan perään. Etsitty kuljetusautoa. Tutkittu valoja. Etsitty kuljetusautoa. Soitettu nostolavan perään ja vielä tonttivirastoon. Ja tässä sitä ollaan: nostolava odottaa kaivopuistossa ja lauantaina sataa vettä.
Vähän on vielä sekavaa ja epävarmaa, mutta eiköhän se tästä. Karkkikaulanauhat on ostettu!
LA 9. KESÄKUUTA
Niksu tuli perjantaina hakemaan valoja. Kello oli noin neljä iltapäivällä ja seuraavana päivänä oli tarkoitus kuvata Kaivopuiston joukkokohtaus. Tutkimme sääennustetta. "Ei tule kesää", se sanoi. Late oli vieressä irkkiyhteydessä Laraan, kuvaajaan. "Mitä jos kuvausimmekin jo tänään?" käskin kysyä. Ajatus popsahti mieleen itseasiassa jo torstaina, mutta ajattelin ettemme ikinä saisi 30 statistia liikkeelle päivän varoituksella. Nyt aikaa oli 5 tuntia. Otin puhelimen kauniiseen käteen ja aloin soitella näyttelijöille. Yksi toisensa jälkeen oli valmis lähtemään illaksi Kaivopuistoon. Noin klo 17:00 suunnitelma oli selvä. Lähdimme roudaamaan tavaroita ympäri pääkaupunkiseutua; kamera, jalustat, valot, pyykkipoikia, kaljakoreja, ja pikkuhousuja. Pidimme pikapalaverin Sanomatalon kahvilassa ja tapasimme kahdeksan jälkeen puistossa. Statistit tulivat vähän myöhässä, mutta kuitenkin kaikki löysivät paikalle. Tiedättekö mikä on ironista? Statisteja oli nyt enemmän kuin lauantaiksi oli alunperin lupautunut.
Ensin kerroimme näyttelijöille, mistä on kyse, juttelin vähän joutavia Kaikki on hyvin -teemasta ja haastoin näyttelijät pohtimaan omia kokemuksiaan. Extempore keksin, että loppukuvassa näyttelijät näkevät unta jostain tosielämän tilanteesta, jossa kaikki on hyvin. Opiskeluni ilmeisesti tosiaan on tuottanut tulosta. Näyttelijät jaettiin ryhmiin: hengaajiin, karkkikaulanauha-trioon ja amiksiin. Ensin otimme käsittelyyn amikset, joiden oli tarkoitus pelata Arvaa kenen pöksyt peliä. Joukossa oli muutama liveroolipelaaja ja muutenkin tosi ennakkoluulotonta porukkaa joten homma oli helppo. Jätin porukan kalliolle pohtimaan pelin kulkua ja omia hahmojaan ja lähdin alas hengaajien pariin. Kahdelle kaveriporukalle annettiin tehtäväksi pohtia keitä he ovat, miksi he ovat kaivarissa ja millainen suhde heillä on toisiinsa. Syntyi protuleirin jälleennäkeminen ja Vuosaaren lukion ykkösluokka. Ykkösluokan porukassa oli myös erään pikkuveli, joka yritti valloittaa isosiskon kavereiden sydäntä kuperkeikoilla ja muilla tempuilla. Porukoiden tutustessa toisiinsa alkoi Herkuleen urakka: karkkikaulanauha. Kahden pojan piti syödä karkkikaulanauhaa tytön kaulasta. Tiedättekö kuinka ujoja ovat 15 vee pojat? Hyvin ujoja. Tyttö oli topakampi. Miten tästä saisi luontevan tilanteen? Miksi pojat olivat saman tytön kimpussa? Olivatko he keskenään kavereita? Mitä mieltä tyttö oli tästä tilanteesta? Jätin heidätkin pohtimaan ja juoksin ylös, jossa aloimme kuvata amiksien seurapeliä. Yritin vakuuttaa, että emme tarvitse stereotypioita amiksista, mutta aluksi se ei näyttänyt tehoavan. Porukka oli sisäistänyt pelin kuitenkin mainiosti, joten loppu oli hienosäätöä. Ensimmäisen oton jälkeen ehdotin, että sen sijaan, että he kuvittelisivat olevansa ammattikoululaisia, he olisivatkin lukiosta. Ja se toimi! Kiitos oppikirja. Pelistä tuli hulvaton kokemus myös meille sivusta seuranneille.
Hengaajien kuvaaminen oli lastenleikkiä, mutta valaiseminen yhtä tuskaa. Lara suoritti kuitenkin tehtävänsä urhoollisesti yksin toisen valomiehen jouduttua perumaan tulonsa aikataulumuutoksen takia. Karkkitrio olikin sitten se koetinkivi. Ilmeisesti karkkikaulanauhan syöminen tyttöjen kauloista ei ole nuorison ykkösharrastuksia, sillä se vaati pitkähkön orientoitumisen. Otin jalkaani nuorisoohjaajan housut ja lähdin ratkaisemaan ujouden ongelmaa. (Onneksi siitä on omakohtaisia kokemuksia - kun yläasteen ilmaisutaidon tunnilla piti tuijottaa paria silmiin minuutin ajan, epäonnistuin!) Totutin näyttelijöitä toisiinsa kädestäpitämisellä ja nojailuilla. Syvälliset pohdinnat nuorien välisistä suhteista varmaankin valuivat kankkulan kaivoon, mutta saimme kuin saimmekin pojat tytön kaulan kimppuun. Tunnelma oli äärimmäisen latautunut - tuskin olisi ollut samalla lailla, jos näyttelijät olisivat olleet täysin estottomia. Olisipa vain ollut vielä enemmän aikaa, niin olisimme tehneet ihmeitä. Nyt saimme tyytyä erinomaiseen kuvaan. Luulenpa vain, että tämä jäi kyllä näyttelijöille mieleen kokemuksena. Minulle ainakin jäi.
Lopuksi oli edessä vielä nostolavalla kuvattava loppukuva. Näyttelijät olivat väsyneitä ja oli jo puoliyö. Jatkojohtojen ylikuumenemissuojat poksuivat ja nosturi nyki, mutta saimme kuin saimmekin jonkinlaisen kuvan aikaan. Se voisi olla parempi, paljonkin, mutta se ajaa asiansa. Loppujen lopuksi tärkeimpänä jäi mieleen illan hieno fiilis ja ne kohtaukset, joissa todella päästiin lähelle kuvattavia. Pohdin, että juuri näiden ihmisten kanssa haluan tehdä lisääkin juttuja.
Kaikenkaikkiaan, kuvausaikataulun muutos saattoi olla hyväksi muutenkin kuin sateen välttämisessä. Porukka oli loistavasti mukana ja tekemismeiningillä. Kun sessio kesti vain kolmisen tuntia, kukaan ei ehtinyt väsyä kuoliaaksi. Lisäksi se oli hyvä oppitunti nopeasta organisoinnista ja joustamisesta. Ja kuin jotenkin palkinnoksi siitä, juuri kun olimme valmiita, tipahti ensimmäisen pisara.
Tänään lauantaina kuvasimme teinitytön heräämisen. Hyödynsimme jälleen uniajatusta, joka näin jälkikäteen tuntuu itsestäänselvältä: miten nukkumista voisi kuvata, jos nukkuva yrittäisi keskittyä vain siihen, että hän nukkuu. Keksimme, että Leena näkee unta, jossa hän on kesämökillä ihastuksensa kanssa. Se toi onnistuneen jännitteen herätyskellon soimiseen. Samoilla linjoilla jatkoimme mekon sovittamisen kanssa; tärkeintä oli, että poika tuli tytön ajatuksiin joka käänteessä. Mekkoakin sovitettiin pohtien mitä poika ajattelisi siitä. Valaistus oli hieno.
Huomenna kuvataan lentokentällä ja Sotungissa. Tuntuu aika luottavaiselta.
MA 11. KESÄKUUTA
Sää oli puheenaiheena eilenkin, kun kuvasimme kahden miehen matkaa läpi maalaismaiseman. Onni oli kuitenkin puolellamme.
Aloitimme lentokentällä, jossa kuvasimme melko simppelejä kuvia kotiinpalaavan miehen matkan alkutaipaleesta. Kuvaussihteeri oli myöhässä! Lara oli koko aamupäivän hoitamassa velvollisuuksiaan, joten minä ja Late muodostimme pitkälti kakkosyksikön. Kentältä minä ja Asko (näyttelijä) otimme taksin, jossa kuvasimme ensimmäisen pikataipaleen. Jonon ensimmäiset taksikuskit eivät innostuneet lähtemään, mutta löysimme pian leppoisan keski-ikäisen suharin, joka lähti täysillä mukaan. Autossa oli yllättävän hankala kuvata, kun tuulilasin tuntumassa ei oikein ollut tilaa kameralle. Valoa riitti kuitenkin pelättyä paremmin. Sammunut taksi tien laidassa on yksi elokuvan hienoimmista kuvista.
Askoa oli helppo ohjata. Vähän piti kovistella muistamaan kotona odottavaa vaimoa enemmän, mutta sekin oli vain näkemysero - joskin ehkä elokuvan kerronnan kannalta tärkeä kysymys.
Lähdimme kohti Itä-Vantaata, jossa vähän aikaa pideltyämme sadetta ja syötyämme pääsimme itse asiaan. Petri (yksinäinen mies) oli melkein tunnin etuajassa, joten pääsimme pujahtamaan aikataulujen edelle. Suunnitelmani pyörään viritettävästä kamerasta onnistui melkein yli odotusten. Laitoimme Petrin ajamaan 10 minuutin lenkin yksinään ja jäimme odottelemaan keskelle peltoa. Huonoimmillaan kuva näytti yllytyshullut-efektikameralta, mutta parhaimmillaan jylhien pilvien ja auringonpaisteen yhteistyö teki pyöräilystä huikeaa katseltavaa. Petri sai tilanteesta kiinni.
Ensimmäiset koreografiaharjoitukset saimme, kun kuvasimme kohtausta, jossa pyöräilijä ohittaa kävelevän liikemiehen. Laten auton takaluukku on erinomainen kuvauskärry, joskin miinuksena on se, että kaikki kuvat ovat viistoja alakulmia. Toivottavasti se ei pistä elokuvassa silmään. Useampien ottojen jälkeen olimme tyytyväisiä kolmen eri liikkuvan yksikön (kävelijän, pyörän ja auton) yhteispeliin ja palasimme tukikohtaan tienristeykseen. Laitoimme muutaman auton tienlaitaan sammuneeksi. Liisan ystävätär teki mainion pienen sivuroolin epätoivoisena jakkunaisena, joka seisoo kännykkä korvassa auton konepellin alla. Askolle muuten pisteet reaktiosta.
Lara saapui ja siirryimme takaisin perusmiehitykseen. Kuvausimme kaupungissa yksinäisen miehen lähdön ja saapumisen. KOSKAAN ei pidä mennä kysymään lupaa talonmieheltä, joka näyttää Riitta-Sisko Jukkala-Benischin ja Ritva Santavuoren kadonneelta isosiskolta. Etenkin jos talonmiehen mies näyttää ihan samalta. Ensin näytti siltä ettemme pääsisi suosiolla rappuun kuvaamaan, mutta onneksi talossa asuva ystävämme tuli ja pelasti - joskin ehti näkyä myös heijastuksena erään kuvan ikkunassa. Eräässä otossa Petri näytti kummallisen synkeältä katsellessaan kesäaurinkoa. Kysyin oliko päässä oleva ajatus pyöräilystä positiivinen. "Äh, ei siellä mitään ajatusta ollut. Otetaan uudestaan."
Syödessämme ylihintaista suklaakakkua ylihintaisessa kahvilassa päätimme, että pyörästä ja miehestä sisäpihalla saa mainion julistekuvan.
Kun olimme vielä kuvanneet vähän pyöräilyä Sörnäisissä, lähdimme tauolle katselemaan siihenastista materiaalia. Liisa kauhisteli pikkuveljensä ilmiömäistä roolisuoritusta karkkikaulanauhakohtauksessa, me muut hihitimme. Pohdimme lentokoneen laskeutumisen kuvaamista.
Illalla värjöttelimme laskevan auringon valossa Havukosken kuvauksellisen kauniilla pelloilla ja odotimme oikeaa valoa, jota ei koskaan tullut. Hyvä valo tuli silti. Tarkoitus oli kuvata otos, jossa kotiinpalaava mies on maalisuoralla kaupungin ja kodin häämöttäessä taustalla. En tiedä saanko koskaan tietää, vaikuttiko lopputulokseen mitenkään se, että käskin Askon vihellellä - tai että viheltelikö Asko ylipäänsä - ja jos niin mitä - mutta hyvältä näytti. Pyydän Marttia lisäämään tuohon kohtaan viheltelyä musiikkiin. Se näytti ihan siltä, että siinä voisi viheltää.
Yhteenveto: aikataulumme toimi täydellisesti. Yhteistyö toimi täydellisesti. Kuljetukset toimivat mutkattomasti. Näyttelijät toimivat. Puuttui enää itku ja hammastenkiristys, niin oltaisiin oltu oikein elokuvanteon meiningissä. Nyt odottelemme ensi viikonlopun kuvauksia. Bussimatka ja yksinäisen miehen aamu. Leppoisaa.
KE 13. KESÄKUUTA
Eilen alkoi mietityttää Kaivopuiston viimeinen kuva. Nostolavan, valojen ja paukkuvan sulakkeen takia vähän puolivillaiseksi jäänyt otos voi olla pahaksi elokuvan lopussa. Ehdotan Laralle, että pohtisimme sen kuvaamista uudelleen toisissa olosuhteissa. Olisikohan tämä se elokuva, johon emme jätä yhtään keskeneräistä kuvaa? Tähänastisen kokemuksen mukaan statistien saaminen paikalla ei kuitenkaan ole ihan niin kovin vaikeaa.
MA 18. KESÄKUUTA
Leppoisa kuvausviikonloppu takana. Lauantaina aloittelimme kukonlaulun aikaan Kilossa, jonne viiden virkamiehen sakki saapui hyvissä ajoin. Tummissa puvuissaan ja salkuissaan lähiön parkkipaikalla he näyttivät juuri sopivan koomisilta. Asettelimme autot riviin ja kuvasimme aamukuvan, jossa päävirkamies yrittää kohtalotovereineen käynnistää autoa.
Odotellessamme yhdeksän maissa saapuvaa bussia, pohdimme näyttelijöiden kanssa matkan tapahtumia. Epämukavat penkit, ahdistavat kanssamatkustajat, epämääräiset reitit ja jatkuva pysähtely ja niin edelleen. Näyttelijät olivat hyvin valmistautuneet ja saatoimme siirtyä bussiin. Ensimmäinen kuva, jossa virkamiehet odottavat bussia pysäkillä, onnistui heti mainiosti. Näyttelijäporukka improvisoi hyvin yhteen - harmi ettei kuvaan mahtunut se ulkopuolinen samalla tavalla pukeutunut, joka turhaan juoksi bussimme perässä pysäkille!
Bussiin olimme haalineet statisteja edellisenä päivänä härän raivolla ja saimmekin bussin ruuhkakuntoon. Ajelimme hiljakseen Kilon ympäristössä ja tukimme muiden autoilijoiden tiet. Huolimatta tiiviistä tahdista kaikki näytti onnistuneen hyvin. Luulenpa, että suuri kiitos tästä kuuluu näyttelijöiden oivalle tilannetajulle.
Hieman ajoissa aikataulusta kuvasimme vielä filmille yhteiskuvan bussista (vuoro 14T), kuskista ja virkamiehistä ja suunnistimme kohti Sörnäisiä. Pieni askeettinen yksiö kääntyi hyvin hieman teatterimaiseksi virkamiehen kodiksi. Lopuksi kävimme kuvaamassa virastotalon seinää ja suunnistimme kiinalaiseen ravintolaan juonimaan seuraavan päivän aikataulua.
Kommunikaatiokatkoksen ansiosta minua oli aamulla hakemassa kaksikin autoa, sekä Liisa että Niksu. Haimme Liisa kanssa pizzalaatikoita Korsosta ja kaahailimme kohti Haagaa. Kaikki olivat jälleen paikalla ajoissa, joten pääsimme suoraan asiaan. Valaisu pienessä huoneistossa ei ollut helppoa, kun piti vielä jättää tilaa kamera-ajolle, mutta ajankäyttö palkittiin loisteliaina kuvina. Kävimme Petrin kanssa läpi aamuisen heräämisen taustoja. Aloitimme skenaariolla, jossa mies on jo päässyt unissaan ohi tyttöystävästään - nähden itseasiassa unta Renny Harlinin toimintaelokuvasta, jossa räjäytetään pommia - ja herää väsyneenä ilkeään auringonpaisteeseen sateisen viikon jälkeen. En ollut täysin tyytyväinen, joten muutimme hieman lähtökohtia. Jos mies unisen viikon jälkeen heräisikin aivan virkeänä? Ja mitä jos pommin räjäytys uhkaisikin tyttöystävää?
Suunnitelmamme sinisestä huoneesta, jossa tyttöystävän lähdön jälkeen ei ole käyty, konkretisoitui sekin hienosti. Kauneusvirheenä viimeinen liesituuletinkuva, joka joutuu uudelleenkuvattavaksi kahdestakin syystä: 1) siinä palaa valo, vaikka on sähkökatkos, ja 2) kiirehdimme suotta, emmekä saaneet kuvaan kunnollista rytmiä. Mutta hyvä näinkin! Pikkuhiljaa pitää oppia olemaan hätiköimättä näiden ns. "päivän viimeisten kuvien kanssa" - etenkin jos ne ovat myös elokuvan viimeisiä kuvia.
Kävimme tutkimassa Tapiolassa puistoa, jossa kuvaamme uudelleen Kaivopuiston viimeisen kuvan. Puitteet osoittautuivat mainioiksi. Kaiken tämän jälkeen söimme Liisan valmistamaa gourmet-ateriaa ja pohdimme elokuvaamme päästä päähän. Liisa on hieman huolissaan eräiden konservatiivisten tahojen suhtautumisesta karkkikaulanauhakuvaan. Yritin puhua kauniita henkilöhahmoista, nuoruuden epävarmuudesta, elämästä ja todellisuudesta, mutta Liisa ymmärrettävästi piti päänsä. Ehkä siis teemme erikseen leikatun version, joka ei sisällä hurjuuksia. Jo tässä vaiheessa, vaikka meillä ei ole edes tuottajaa!
Illalla hyppäsin vielä Liisan housuihin ja sovin uuden kuvauspäivän liesituulettimelle sekä varoittelin Kallea ja Leenaa puistokuvista. Aikamoista roudaamista oli tämä viikonloppu. Kuva siellä ja kuva täällä ja kaksi autollista tekniikkaa. Alan epäillä, että dogma-liike lähti liikkeelle puhtaasti käytännön lähtökohdista.
MA 2. HEINÄKUUTA
Takana on hikinen viikonloppu. Hiki koostui 2000 watista lamppuja, 25 asteen helteestä, pimennetyistä ikkunoista, lapsista ja yhteensä 26 tunnin kuvauksista. Mutta ei hikeä ilman tulta - takana on myös onnistunut viikonloppu. Aloitimme perjantai-iltana Muutto-tarinan valmistelut Laran kotihuoneistossa. Purimme olohuoneen ja yhden makuuhuoneen tyhjilleen, sekä vähän järjestelimme paria muuta tilaa. Tavarat pakattiin pahvilaatikoihin, joita oli aiemmin hankittu kaupoista ja työpaikoilta. Lainalaatikoita piti alunperin myös käyttää, mutta logistiikka petti ja ne jäivät tulematta. Suunnittelimme myös otot mahdollisimman pitkälle ja järjestelimme muuttolaatikoita ja tavaroita suunnilleen oikeille paikoille. Lara teki päässään valaistussuunnitelman. Kävi myös ilmi, että apuvalomiehemme Ville tulisi olemaan kuumeessa, eikä siten käytettävissä. "No, sitten pärjätään ilman!"
Hyvin nukutun 5 tunnin yöunen jälkeen söimme niukan aamupalan ja ryhdyimme hommiin. Ensitöiksemme käräytimme yhden 800 watin polttimon. Roudaritiimi nouti uuden polttimon (vain 150w, tosin) ja yhden näyttelijän. Perhe saapui omin neuvoin jotakuinkin aikataulussa. Pidimme palaverin ja päivä oli valmis alkamaan. Saimme kuvata kohtaukset kronologisessa järjestyksessä, mikä sekä selkeytti näyttelijöiden työtä, että helpotti tavaroiden ja kaluston järjestelyä ylä- ja alakerran välillä. Paria ensimmäistä kuvaa varjosti kiusallinen ongelma: laajakulmaton kameramme oli kuin norsu posliinikaupassa ahtaassa huoneistossa lavasteiden keskellä. Järjestelimme ja väänsimme ja käänsimme ja jonkinlaiset kuvat lopulta saimme aikaan. Kamera-ajoa pääsimme harjoittelemaan toisessa otossa, jossa äiti pukee kouluun lähtevän lapsen päälle juhlavaatteita, ja isä ja isoveli kantavat sohvaa. Sohvankantajat eivät useammista uusintaotoista olleet niin mielissään, mutta tunnelma tiivistyi ja läheni todellisuuden sekamelksaa otto otolta. Onnistuimme.
Kuvasimme vielä yhden kuvan alakerrassa, jonka jälkeen siirryimme ylös makuuhuoneiden kimppuun. Taas vastaan tuli tilanpuute. Kamera-ajosuunnitelmat hylättiin ja kuvakäsikirjoituskin sai vähän uutta vääntöä, kun kapea kamerakulma jouduttiin upottamaan täyteenahdettuun huoneeseen. Kuvasta tuli hieman erilainen kuin alunperin oli tarkoituksena, mutta ajatuksesta emme joutuneet tinkimään. Edessä oli enää yön valaisu.
On yhä mysteeri, miten kahden identtisen lampun vaihtaminen huoneesta toiseen muutti tilanteen, mutta tunnin vääntämisen jälkeen saimme kuin saimmekin kaksi sinistä huonetta. Pieni kikkailu keltaisella paperilla auttoi säätämään valkotasapainoinen kohdalleen. Laran hikoillessa valojen kanssa toisaalla, oli lastenhuoneessa täysi touhu päällä. Muuttavan perheen kolme lasta komennettiin suunnittelemaan itse maja, jossa myöhemmin nukuttaisiin. Siitä tuli varsinainen arkkitehtuurinen ihme ja vieläpä tarkoitukseensa soveltuva. Viimeinen kuva ei mennyt ihan sukkana, koska jouduimme käyttämään kamerajalustaa, jossa ei ollut videopäätä. Tämä siksi, että manfroton muuten jämerällä ja hienolla jalustalla ei pääse lattianrajaan. Tasainen pannaus vaati monta yritystä, mutta onnistui.
Kaiken tämän keskellä ei ehkä päästy ihan sellaiseen intesiteettiin ja fiilikseen kuin olisi voinut. Ehkä ongelma on osittain siinä, että valmisteluja tehdään niin monessa suhteessa, asetellaan esineitä ja ihmisiä, ja sitten itse kuvassa ei tapahdukaan mitään - ollaan vaan. Jos kuva sisältäisi jotain toimintaa, kaikki materia ehkä heräisi enemmän eloon. Simppelissä kuvassa on helppo olla läsnä. Ohjaajankin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö näyttelijät olisi selvinneet rooleistaan kunnialla - päinvastoin. Etenkin kohtaus, jossa ollaan lähdössä kouluun, näytti ja tuntui aidon kotoisalta. Ehkä juuri siksi, että siinä todella oltiin liikkeessä ja teossa. Lapset olivat pelättyä helpompi tapaus. Kouluikäinen innostui parista asennoitumisvihjeestä (ehdotin kouluunlähdössä, että Juho ei missään tapauksessa haluaisi äidin laittamaa paitaa päälleen, mutta ei saisi millään tavoin sanoa sitä tai estää väkivalloin - se tulikin ulos juuri oikealla tavalla). Pienemmät lapset puolestaan olivat mukana heti kun saivat virikkeen, joita taas löytyi leluista.
Lauantai oli hyvä päivä. Ryhmämme työskentely oli kitkatonta ja näyttelijät olivat mukana hyvällä asenteella. Kuvaussihteeri viihdytti välillä, välillä hoiteli lavastusta, välillä ruokaa ja välillä nukkui. Välillä odottelemaan joutuneet äänimies ja dokumentoijakin jaksoivat. Päivän päätteeksi jalat painoivat ja uni tuli. Yhteenvedoksi kelvannee seuraava ajatus: oikeaan suuntaan mennään, jos suurimmat ongelmat ovat tekniikassa.
Sunnuntai alkoi aikaisin sekin. Tapasimme Kruunuhaassa vaille yhdeksän ja näyttelijämme tuli avaamaan portin. Kuvaussihteeri lepäili vielä hetken ja saapui paikalle hieman myöhemmin. Sillä välin olimme jo päässeet työn touhuun: teimme suunnitelman kuvakulmista ja Lara ryhtyi Niksun ja Laten kanssa lavastamaan ja asentamaan ensimmäistä kuvaa. Minä otin käsittelyyni Ellin (näyttelijä) ja juttelimme hyvän tovin käsikirjoituksesta ja roolihahmosta. "Kerropa mitä olet miettinyt" oli ehkä kuivakka avaus keskustelulle, mutta pääsimme nopeasti asiaan. Yksityiskohdat selvenivät ja hieman muuttuivatkin.
Aamukuva oli hyvä kuva. Unohdin tosin tärkeimmän: vatsan. Se olisi ollut hyvä olla ajatuksessa mukana heti siitä lähtien. Sen sijaan rakensimme paljon miehen odottamiselle. Vessaan piti sulloutua pienen kameran kanssa, näyttelijä ahtautuneena wc-pöntön päälle, mutta intesiteetti säilyi. Keskivaiheen kuvissa kamera-ajot veivät jonkin verran huomiota, mutta yhteys Ellin kanssa säilyi hyvin. Saimme samasta ajatuksesta kiinni. Yksityiskohtana oli mukava kuulla, että näyttelijällä itselläänkin oli jonkinlainen suhde Kaikki on hyvin -kappaleeseen ja sitä kautta koko elokuvan ajatukseen.
Kotiinpalaava mies saapui kello 16 ja joi kahvit. Kun yökuvan valaistus oli valmis (ikkunoita peitettiin bitumipaperilla, jonka hektinen tuoksu entisestään korosti valaisimien hiostavaa vaikutusta), kävimme nopeasti läpi tilanteen lähtökohdat. Asko oli tilanteen tasalla - olihan samoja asioita käsitelty jo aiemmin kuvauksissa. Käytimme taas unen näkemistä hyödyksi ja otimme useamman oton, varioiden ja lisäillen asennoitumisia ja faktoja. On siis valinnanvaraa.
Päivä oli leppoisampi kuin lauantai. Ehkä siksi, että oli pääosin vain yksi näyttelijä, ehkä siksi että lavastus oli helpompaa, tai ehkä siksi että kamera-ajoille oli suuri sileä laminaattilattia, tai jopa siksi, että olimme jo ehtineet oppia vähän eilisestä. Tätä voisi tehdä vaikka joka toinen päivä.
TI 3. HEINÄKUUTA
Tutkin eilen pääkaupunkiseudun ruuhkatilannetta. Nyt heinäkuussa se toivoton. Ei ruuhkaa missään! Liikenne ei seiso! Vaihtoehtoina on kuvata bussimatkan ruuhkaa joko nyt jossain missä liikennevalot seisottavat autojonoja tai jättää kuvaaminen elokuuhun, kun ihmiset palaavat töihin. Ehkä paras ratkaisu on kuvata nyt, ja jos tuntuu ettei se kelpaa, paikata sitten elokuussa. Harmi, että kesäkuun kuvausyritykset kilpistyivät säähän ja kameratilanteeseen.
Tänään menemme kuvaamaan Espoon Veden toimitiloihin virastotalokuvia. Luvassa on kamera-ajoa ja sähkökatkosta, kaikenkaikkiaan aika kakunpala. Sitten edessä onkin enää ensi viikonlopun kaksi kevyttä kuvauspäivää, puisto ja vanhukset. Kallen ja Leenan kohtaaminen on yksi elokuvan kärjistä, joten siinä pitää olla tarkkana ja herkkänä. Vanhuksien kuvaaminen taas on enemmän dokumenttia. Sitten enää pari kuvaa aikaisin aamuyöstä miljööstä ja elokuva onkin pulkassa.
Ensi viikolla pitäisi saada editointityöasema, joten on vielä pieni mahdollisuus pysyä aikataulussa. Olen viime päivinä kuluttanut paljon aikaa elokuvan kelaamiseen mielessäni. Sellaista eräänlaista raakaleikkausta ja kuivaharjoittelua. Eniten mieltä askarruttaa kaksi ongelmaa: pystyykö katsoja seuraamaan näin monen ihmisen toimintaa pienissä paloissa? Kuinka tiiviiksi kerronnan voi leikata ennen kuin se alkaa syödä itseään? Meillä on hyviä ja herkkiä kohtauksia, eikä niitä ei ole syytä trimmata ja typistää liikaa. Mutta toinen ääripää - 20 minuutin musiikkivideo - se taas syö katsojaa (ja muusikoita!) Tasapainoa haetaan taas.
Mutta mitä tulee siihen päässä pyörivään elokuvaan, ihan hyvältä se näyttää.
KE 4. HEINÄKUUTA
Kuvasimme eilen virkamiehet virastotalossa. Lyhyesti: ihan hyvin meni. Järjestely ja organisointi oli tosin aika puolivillaista ja se viivästyttikin valmisteluja tunnin verran. Tästä moitteet tiedotukselle. Illalla jatkoimme lentokentän maisemiin kuvaamaan lentokoneen laskeutumista (joka siis elokuvassa tapahtuu aamulla). Ilma oli kaunis ja puitteet muutenkin hyvät. Tänään aamulla uhmasin totuutta (ja uhmasin myös luontoa, heräsin 5:30!) ja kuvasin ruuhkaa Mannerheimintien varressa. Eihän heinäkuussa ruuhkaa ole edes siellä, mutta zoomilla saa liikennevaloissa ihmeitä aikaan. En vielä osaa sanoa onko materiaali silti riittävän hyvää tarkoituksiimme - ehkäpä ensi-ilta viivästyy sen verran, että ehdimme kuvata korvaavaa kuvaa vielä elokuussa, kun ihmiset palaavat lomiltaan.
Tarkoitus on lähteä huomenna kukonlaulun aikaan kuvaamaan auringonnousu. Kävin ruuhkareissun jälkeen tutkimassa miljöitä ja totesin, että aiemmin suunniteltua Hakunilan Käärmekalliota parempi maisema on Havukoskella. Hiekkaharjun harjulta on loistava näkymä suoraan koillisessa sijaitsevaan Koivukylän keskukseen. Ilma on sääennusteen mukaan puolipilvinen, eli hyvällä tuurilla paras mahdollinen. Näin ollen meidän pitäisi olla sunnuntai-iltana valmiita kuvausten kanssa.
PE 6. HEINÄKUUTA
Auringonnousu oli kaunis. Eikä edes väsyttänyt. Eikä ollut vielä helle. Saimme niin monta hyvää kuvaa, että tekisi mieli käyttää kaikki. Teemme sitten julisteita ja mainoskuvia ja trailereita niistä.
Vastaus ruuhkaongelmaan tuli suoraan taivaasta. Lueskelin eilistä Hesaria, joka kertoi että Järvenpäässä on nyt viikonloppuna Herättäjäjuhlat, jotka ruuhkauttavat hetkittäin liikennettä. Ja näin kävi! Myöhästyimme viitisen minuuttia parhaasta tungoksesta mutta saimme silti mainiota kuvaa. Järjestysmiehet ja poliisi tuovat vain oman pienen lisänsä absurdiin kaotiikkaan.
Tänään on taas vähän soiteltu huomisten kuvausten tiimoilta. (Edellinen kännykkälasku oli 150 yläkanttiin!) Vähän tuntuisi, että näin loppupuolella pieni entropia on iskenyt organisaatioomme ja valmistelut jäävät hieman viime tingaan. Onneksi Liisa kuitenkin pistää välillä asiat rullaamaan: tänään hommattiin vilkkuvalo ja lääkärintakki sunnuntain vanhuskuvaa varten. Huomisen statisteja on myös soiteltu ja hankittu vielä loppusuoralla pari lisää. Iloinen yllätys oli Leenan lähettämä tekstiviesti, jossa oli mainio - suorastaan itsestäänselvä - huomio koskien kaivarikuvaa. Kiva että homma rullaa, vaikka väliin vähän väsyttää.
Mitä tulee sitten siihen vilkkuvaloon: se ei näyttäisi olevan ihan riittävän tehokas, joten joutunemme tekemään taiteellisia ratkaisuja. Valaistus askarruttaa myös Tapiolan puistossa - onko riittävän hämärää, että valomme riittävät erottamaan ihmisiä taustastaan?
Mutta kyllä tuntuu helpolta nyt.
MA 9. HEINÄKUUTA
Olin hyvissä ajoin Kaivopuistossa ja katselin paikkoja. Sää oli taas tuskallisen helteinen, mutta ainakaan sateen vaaraa ei ollut. Muu tiimi tuli hiukan myöhässä, mutta onneksi olimme sopineet tapaamisen puolisen tuntia aiottua aikaisemmaksi. Kävimme läpi kuvauspaikat ja kuvat ja jäimme odottamaan Kallea, Leenaa ja statisteja. Statistitkin tulivat vähän myöhässä. Kova auringonpaiste asetti tiettyjä haasteita, koska kontrastit olivat jyrkkiä. Aina jokin osa joko paloi puhki tai jäi varjoon. Kaivopuiston rannasta oli myös vaikea löytää optimaalista kuvauspaikkaa. Näyttelijöiden kanssa oli käyty tarinaa läpi jo aiemmin, joten pääsimme muitta mutkitta kuvaamaan. Kun rantakuvat olivat kasassa, siirryimme puistoon, jossa Liisa oli jo järjestellyt statisteja. Nämäkin kuvat olivat helppoja ja melko dokumentinoloisia, joten pysyimme helposti aikataulussa. Liisan veli Henri teki hienon footbag-kikan. Illalla oli tarkoitus kuvata uudelleen elokuvan toiseksi viimeinen kuva, jossa nuoriso nukkuu puistossa.
Noin kello 18 olimme Tapiolassa ja Martti esitteli ajatuksiaan musiikista. Kävimme vähän elokuvaa vähän läpi kuvakäsikirjoituksen kanssa ja pohdimme miten se jakautuu eri jaksoihin. Seuraavaksi viritimme sähköjohdon kuudennesta kerroksesta alas pihalle. Piuhan pää ojennettiin mikkipuomilla Martin keittiön ikkunaan ja tuuletusparvekkeelta laskettiin 25 metrin kela alas. Näkymä parvekkeelta alas puistoon oli hieno. Virittelimme valot, joista tosin ei vielä tässä vaiheessa iltaa ollut juurikaan iloa. Auringon laskeuduttua metsän taakse tilanne oli kuitenkin jo suotuisampi, ja niukka valosettimmekin pääsi oikeuksiinsa. Rekvisiitaksi keräsimme jälleen pulloja ja roskaa. Kaljakorit olivat unohtuneet, joten niitä lähdettiin vielä noutamaan huoltoasemalta.
Tällä kertaa näyttelijät olivat ajoissa ja pääsimme heti vauhtiin. Osa kesäkuun kuvauksien porukasta oli ulkomailla tai Joensuussa, mutta saimme korvaavia statisteja lähipiiristä juuri riittävästi. Kaikki oli kokeiltu etukäteen, jotta välttäisimme turhan sählingin - ja niin vältimmekin. Kuvasta tuli hyvä.
Sunnuntain voisi tiivistää seuraavasti: kuvat olivat yksinkertaisia, näyttelijät autenttisia, tunnelma leppoisa ja ilma kuuma. Jopa ratkaiseva dramatiikan huippukohta meni putkeen.
Illalla katselimme läpi lähes kaiken materiaalin ja myhäilimme tyytyväisyyttä. Parista kuvasta olimme Laran kanssa eri mieltä, mutta katsoja tuskin erottaa kahden erilaisen tyylin sekoitusta - etenkin niiden ollessa niin lähellä toisiaan. Vitsailimme jo, että mitäs nyt teemme, kun kaikki on tehty. Sekin olo varmasti tulee, mutta ei vielä.
KE 11. HEINÄKUUTA
Videotyöaseman osien pitäisi olla minulla perjantaihin mennessä. Sitä odotellessa olen käynyt kuvamateriaalimme läpi ja tehnyt leikkauslistan valmiiksi. Alkuperäistä materiaalia oli vajaa neljä tuntia josta valitsin kuvakäsikirjoituksen perusteella 108 kuvaa. Laskuri näyttää kaapattavan materiaalin kokonaiskestoksi 1:16:24, joka - aivan oikein - on aika lohduton luku. Siinä on toki päällekkäisiä kuvia, päätä ja häntää, sekä muutama vaihtoehtoinen otos, mutta silti 75 minuuttia on aika paljon tiivistettäväksi kymmeneen minuuttiin. Herra meitä varjelkoon.
PE 20. HEINÄKUUTA
Jätän tässä kommentoimatta kaiken videotyöaseman asentamiseen liittyvän. Asiaan.
Tekemäni lista kaapattavista kuvista osoittautui hyödylliseksi. Sain sen siirrettyä suoraan Premieren batch captureen, joten materiaalit siirtyivät koneelle kuin itsestään. Myös tiedostojen nimeäminen sujui automaattisesti kuvakäsikirjoituksen kuvanumeroinnin perusteella. Nyt kaikkien tarinoiden kuvat ovat omissa kansioissaan valmiiksi kommentoituna. Tästä otamme opiksi ja teemme näin jatkossakin.
Tein raakaleikkauksen kahteen kertaan ja päädyin molemmissa versioissa noin 22 minuutin lopputulokseen. Se tuntui aika paljolta. Mistään oli kuitenkaan hankalaa löytää mitään löysää. Riski oli kuitenkin suuri - mitä jos elokuva tuntuukin katsojasta vain liian pitkältä irralliselta kokoelmalta kohtauksia, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin? Silloin olisi parempi, jos onnistuisimme lyhentämään tuota kärsimystä. Entä toisaalta - jos lyhennämme kohtauksia, on vaarana että niistä nimenomaan tulee niitä irrallisia kohtauksia, joissa missään ei oikein pääse tilanteen sisään. Raakaleikkausta katsellessani minulla oli kuitenkin hyvä fiilis. Jotkut kohtaukset saivat näinkin teknisellä lähestymisellä reaktioita aikaan. Erityisesti Kallen ja Leenan tapaaminen hymyilyttää. Pistin siis videon pakettiin ja lähdin tapaamaan muusikoita. Katsoimme videon pariin kertaan ja teimme päätöksen: tämä on hyvä. Ilta venyi puoleenyöhön musiikista keskutellessa ja muistiinpanoja tehdessä. Tuntui lupaavalta.
Kun pääsin taas sorvin äären, päätin vielä yrittää. Lyhensin lähes jokaista leikkausta niin radikaalisti kuin pystyin, kaiken löysän yritin repiä pois. Revin jopa puolet herkullisesta sammuneen auton ohittamisesta. Katselin kokonaisuuden kerran läpi ja korjasin paria leikkausta lähemmäksi alkuperäistä. Enää 17 ja puoli minuuttia! Nyt se tuntui vielä paremmalta. Korjasin vielä alustavasti hieman ääniraitaa (toistaiseksi monesta kohdasta puuttuvat äänet kokonaan, osassa on vain bussin mylvinää) ja tein esikatseltavaksi laajakuvaversion. Tänään Lara kävi katsomassa ja hyväksymässä sen. Paria leikkausta päätimme muokata vielä näkyvästi, mutta loppu on luultavasti mystiikkaa.
Kaivopuiston juhlinnasta tuli melko pitkä mutta hurja kohtaus. Sen hurjuus on siinä, että se on niin tosi. Se on täysin keksitty, mutta se on tosi. Aistin, että saatamme olla tekemässä kokonaisuudessaankin jotain suurta.
MA 23. HEINÄKUUTA
Puhuin äsken Martin kanssa puhelimessa, kertoi että ovat päässeet alkuun. Martti on ehkä hidas pääsemään alkuun, mutta sitten kun se lähtee, se on ainakin ennen lähtenyt. Sain myös idean tahtilajin vaihdoksesta käännekohdassa, johon muusikot suhtautuivat avoimesti. Tällainen on mukavaa - että kuka tahansa tiimistä voi heittää idean ilmaan, vaikkei asiasta ehkä ymmärtäisikään. Menen huomenna katsomaan miltä musiikinteko näyttää.
Olen pohtinut jälkiäänityksiä ja suunnitellut, että voisin tehdä huomenna listan tarvittavista äänistä. Viikon lopulla voisi olla hyvä aloittaa? Pohdimme myös, että ehkä tarvitsisimme yhden kuvan lisää lentokentältä, mutta se vaatisi ilmailulaitoksen suosion. Tutkitaan. Kello on 02:40 yöllä ja meno on hyvä. Videotyöasemakin toimii kuin häkä.
KE 25. HEINÄKUUTA
Tein alustavia jälkiäänityksiä. Osa toiminee hyvin tuollaisinaan. Ikkunankoputtaminen ja puhelimet olivat luonnollisesti helppoja juttuja, mutta kävely on aina ongelma. Tyydyin eteisen lattiaan ja kovapohjaisiin kenkiin. Ehkä niihin voisi lisätä vähän dramaattista kaikua. Hälytysajoneuvon ääni pitäisi varmaan mennä nauhoittamaan jonnekin pelastusasemalle, jos se onnistuisi. Toistaiseksi laitoin sen korvikkeeksi jonkun jenkkisamplen, joka ei tietenkään vastaa tarkoitusta. Muuten äänimaailma näyttäisi hyvältä. Viilailuahan se vain vaatii.
Kävin eilen katsomassa musiikin edistymistä Tapiolassa. Marttia ja Markusta on vaivannut ilmeisesti huoneistoremontin ohella myös inspiraation puute, mutta projekti on kuitenkin lähtenyt käyntiin. Kuulin kaksi ensimmäistä minuuttia ja hyvin lupaavalta kuulosti. Ei mitään täysin odottamatonta, mutta hyvällä tavalla niinkin.
Deadlineksi on sovittu elokuun puoliväli, joten ensi-ilta hieman viivästyy. Mutta hei - mihin meillä olisi kiire.
PE 27. HEINÄKUUTA
Viime yön saldo oli lopputekstien kasaaminen. Se ei ole ihmisen hommaa, jos minulta kysytään! Miksei meille amatööreille ole softaa, jolla tuo olisi inhimillistä? Miksei? Emmekö me muka tarvitse lopputekstejä? Mitä! Tänään kävin pelastuslaitoksella nauhoittamassa ambulansssin ääntä.
LA 28. HEINÄKUUTA
Viimeistelin tänään äänimaailmaa. Löysin netistä muutamia ihan kelvollisia sampleja ja kopioin taustaääntä muista kohtauksista toisten taustalle, joten äänitettävää jää vähemmän. Teen ne ensi viikolla. Lopputekstit ovat jotakuinkin valmiit muutamaa korjausta lukuunottamatta ja muutenkin on enää hankala muuttaa mitään. Katson vielä kerran elokuvan läpi ja jään sitten odottelemaan musiikin raakaversiota viikoksi, joka tuokin ihan terveen tauon ediointiin.
Yritän tänään kasailla jonkinlaista traileria, mutta runosuoni ei sykkinyt. Muutenkin motivaatio sellaisen tekemiseen on aika vähissä. Mikä sen funktio ylipäänsä olisi? Sivumme ovat mainoksemme.
SU 12. ELOKUUTA
Tänään on musiikin lopullinen deadline. Menen illalla Tapiolaan ja siirrämme sen dv-nauhalle, jolla sitten tuon sen tänne. Elokuva on nyt sitä vaille valmis, lukuunottamatta äänien tasapainottamista musiikkiin. En tiedä mitä siellä nyt tapahtuu, mutta ymmärtääkseni on aikamoinen hulabaloo päälle ja verta ja hikeä vuodatetaan, että kaikki olisi valmista.
Lauantaina teimme vielä yhden lisäyksen elokuvaan. Elokuvan seurattavuuden kannalta on eduksi, että katsoja ymmärtää odottavan äidin ja kotiinpalaavan miehen välisen yhteyden edes jollain tasolla. Kuvasuunnittelussa ratkaisimme tämän kuljettamalla näiden kahden ihmisen edesottamuksia aina peräkkäin. Mutta tulikin takaisku - emme päässee kuvaamaan lentokentälle yhtä kuvaa! Näin ketju katkesi, ja eräässä leikkauksessa odottavasta äidistä siirrytäänkin muuttavaan perheeseen, vieläpä melko alussa. Tämä jäi vaivaamaan ja päätimme korjata asian. Lentokentällä kuvaaminen oli kuitenkin, kuten aiemmin mainittu, ongelmallista. Lähdimmekin sotaan hyvin matalalla profiililla, eikä edes tuotantosihteerimme saanut tietää. Nappasimme simppelin kuvan lentokentän terminaalin kuvauksellisimmalla paikalla ja lähdimme pois, kun turvatarkastusmies tuli häätämään. Sen pituinen se.
Nyt leikkaus on siis musiikkia vaille valmis, ja siltä se näyttääkin. Ja mitä useamman kerran sen katsoo, sitä valmiimmalta se näyttää (toivottavasti katsojalta ei vaadita samaa!). Minulla on hyvä fiilis. Vielä kerran: elokuva on hyvin omanlaisensa, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan se on suuri. Nämä ovat minun sanani.
PE 17. ELOKUUTA
Viimeinen merkintä.
Ensi-ilta pidettiin ja se meni hyvin. Edellisenä yönä näin unta, että jokin kohtaus oli vielä kuvaamatta. Onneksi se ei ollut enneuni. Yleisö oli tyytyväinen, ja niin olimme mekin. Nyt edessä on sitten enää maailma, valloittuuko se? Aika kiva kesä on ollut projektin kanssa. Nyt ei pariin päivään tarvitse miettiä tulevaisuutta.
